Kuka naurattaa koomikkoa?

He naurattivat kansaa – ja itkivät yksin. Tämä on surumielinen hymähdys heille.Vapun iloinen kulissi voi helposti peittää alleen ne tarinat, jotka eivät mahdu serpentiinin ja ilmapallojen maailmaan. Tämä teksti on omistettu niille, jotka toivat naurua muille – mutta joiden oma elämä ei ollut koskaan pelkkää hymyä. Näitä nimiä ei pidä unohtaa.

Martti ”Masa” Niemi (1914–1960)

Hän oli kansan rakastama Pätkä – lyhyt, energinen, naurattava. Mutta Masa Niemen sisin oli jotain aivan muuta. Hän kärsi masennuksesta, alkoholismista ja tunteesta, ettei ollut tarpeeksi. Häntä pelotti esiintyminen, hän ei ollut varma edes itsestään. 3. toukokuuta 1960 Niemi kirjoitti jäähyväisensä Tampereen Pyynikin uimahallin kahvilakuittiin:

"Hyvä on olla, kun on nolla. Hyvästi. – T. Masa"

Siihen loppui yksi aikakausi suomalaisessa komediassa – ja alkoi hiljainen ymmärrys siitä, ettei jokainen nauru synny ilosta.

Leo Jokela (1927–1975)

Leo Jokela oli sydämellinen hahmoelokuvien ilopilleri – Eemeli, juhlien sielu, Kauniiden ja rohkeiden suomalainen vastine. Mutta todellisuudessa Jokela oli herkkä, ujo ja yksinäisyyttä kaipaava mies. Hän näytteli myös elämää – roolia, jonka yleisö odotti. Hän ei koskaan saanut olla täysin oma itsensä, ja alkoholi vei häneltä lopulta voimat. Mutta hänen silmistään – niistä iloisista, pienistä siristyvistä silmistä – näkyi paljon enemmän kuin vitsit antoivat ymmärtää.

Jussi Jurkka (1930–1982)

Vakavuus ja läsnäolo. Jussi Jurkka oli näyttelijä, joka kantoi roolinsa hartioillaan kuin painavan takin. Hänellä oli tyyny mukanaan, koska ei halunnut nukkua kotona. Usein hän lepäsi hotelleissa – omissa oloissaan. Jurkka näytteli usein juuri sellaisia hahmoja, joita hän ehkä oli itsekin: totisia, mietteliäitä, kuluneita. Hänen elämänsä oli näyttämö, jossa kulissit eivät koskaan täysin kaatuneet, mutta eivät myöskään paljastaneet kaikkea. Hän eli intensiivisesti – ja ehkä siksi myös väsyi siihen.

Simo Salminen (1932–2015)

Speden (Pertti Pasanen) aisapari, koko kansan naurattaja, monilahjakas esiintyjä. Mutta Simo Salmisen tarina oli myös tarina siitä, miten julkisuus ja suosio eivät kanna loputtomiin. Häntä ei pelkästään unohdettu, vaan hän jäi yksin. Klamydian kappale Koomikon kyyneleet on hänen muistolleen tehty – ja se kertoo juuri siitä ristiriidasta, mikä piilee jokaisen viihdyttäjän naamion takana. Kun yleisö on poistunut ja valot sammuvat, jäljelle jää vain ihminen. Simo oli silloin yksin.

Heikki Silvennoinen (1954–2024)

Heikki Silvennoinen tunnetaan Kummelin hahmoista, mutta ennen kaikkea hän oli muusikko – blueskitaristi, sielukas soittaja, jonka juuret olivat musiikissa, ei sketseissä. Hänessä yhdistyi selviytyjän karheus ja taiteilijan herkkyys. Hän ei ehkä koskaan halunnut olla koomikko – mutta teki sen, mitä piti tehdä. Ja selviytyi pitkään.

Silvennoinen menehtyi yllättäen 18. joulukuuta 2024 kotonaan Pälkäneellä sairastettuaan pitkään. Edellisenä päivänä, 17. joulukuuta, hän osallistui vielä Top Gear Suomi -ohjelman kuvauksiin Helsingissä ja ajoi sieltä päivän päätteeksi kotiinsa. Hänen poismenonsa kosketti monia, sillä hän oli yhä aktiivinen ja rakastettu esiintyjä.

Tämä teksti on kunnianosoitus niille, jotka naurattivat meitä, mutta eivät koskaan saaneet itse rauhaa. Koomikon kyyneleet eivät aina näy – mutta ne on silti hyvä muistaa.

Muistetaan heidät. Ei vain nauruissa – vaan hiljaisuudessa niiden takana.

About the Author

AnaGonda

Administrator

View All Posts