Jos joku vielä epäilee, onko tämä koti, niin tervetuloa katsomaan pyyhkeen tappoa ja jänöpoikia.
Kun muutin tähän paikkaan neljä kuukautta sitten, en arvannut, miten nopeasti siitä tulisi **KOTI**. En vain asunto, jossa asutaan, vaan koti, jossa jokainen päivä tuo mukanaan tarinan. Enkä tarkoita naapureita, vaan niitä pieniä otuksia, jotka ilmestyvät silloin kun vähiten odottaa.
Heti ensimmäisinä viikkoina näin jotakin, mitä en unohda: nuoren ketun, joka päätti tappaa pyyhkeen. Joo, pyyhkeen. Se raahasi sitä ympäriinsä ja ravisteli kuin viimeistä saalistaan. Netflixiä ei tarvita, kun luonto hoitaa oman “true crime” -sarjansa pihalla.
Sitten tulivat jänöpojat. Metsäjäniksen poikaset, jotka istuivat vierekkäin hiekkapihalla – uteliaina, mutta varovaisina. Katsoin niitä hetken, ja tuntui kuin ne olisivat vartioineet toisiaan. En voi kieltää: kaipaan niitä edelleen. Niiden läsnäolo teki keväästä lämpimämmän, ja jätti jäljen, joka ei katoa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Ja lopuksi on mainittava fasaani. Se käveli arvokkaasti, toinen jalka selvästi sökö, mutta ryhti kuin kuninkaalla. Siinä oli enemmän itsevarmuutta kuin monella ihmisellä, joita kohtaa kaupungin kaduilla. Fasaani näytti, että elämä jatkuu, vaikka kaikki ei olisikaan kunnossa.
Tällaisten kohtaamisten myötä tämä paikka on muuttunut kodiksi. Ei pelkästään seinien tai kalusteiden vuoksi, vaan siksi, että täällä jokainen päivä voi yllättää – pyyhkeen tappajalla, jänöpoikien hypyillä tai fasaanin arvokkaalla marssilla.
Tämä on minun kotini – kaikessa hullunkurisuudessaan
About the Author
