Oli muuan kurpitsa, kasvanut kesän lämmössä ja sateessa kuin muutkin. Mutta kun syksy tuli ja ilta pimeni, se huomasi pelkäävänsä pimeää.
Sitähän se ei myöntänyt kenellekään. Se vain valitti. Kurpitsa valitti sateesta, valitti hallasta, valitti siitä ettei ollut kasvanut isommaksi, ja siitä ettei oltu korjattu sitä ajoissa. Naapurin omenapuu kuunteli ja huojui tuulessa, sillä puut tietävät, että valittaminen on toiselta nimeltä pelko.
Sitten tuli se ilta. Lokakuun viimeinen ilta, jolloin ikkunoissa syttyy kynttilöitä ja ilmassa tuoksuu savu ja sokeri. Kaksi kättä kaivoi kurpitsan pehmeästä mulasta, kantoi sen sisään ja alkoi veistää.
”Apua!” kurpitsa parahti, mutta ääni hukkui kellertävään keittiön valoon. Veitsi avasi sen päälakeen kuin luukun, ja sisältä kohosi höyry ja kumma tuoksu. Sitten koura koppoi sen sisuksista kaikki liuskat ja siemenet, ja kurpitsa tunsi itsensä epätoivoisen tyhjäksi.
”Mitä minusta enää tulee?” se valitti, aivan kuten se oli valittanut kesästä asti.
Mutta sitten tuli muutos, joka ei koskaan tule valittamalla. Sisään asetettiin kynttilä. Pieni, pehmeä liekki, joka ei kuunnellut mitään eikä selittänyt mitään, vain paloi. Ja liekki loisti kurpitsan läpi niin, että pimeys, jota kurpitsa oli pelännyt koko lyhyen elämänsä, tuli kauniiksi.
Kurpitsa seisoi ikkunalla piirteiltään hymyillen, ja sen silmistä ja suusta säteili keltainen valo kadulle. Kadulla kulki pikkulaisia: kummituksia ja keijuja, pörröisiä ja pelokkaita. Ne pysähtyivät kurpitsan eteen kuin nuotion äärelle.
Ja kurpitsa tajusi vihdoinkin jotain, mikä kummituksille ja kurpitsaille on sama: pimeyttä ei karkoteta pelkäämällä eikä valittamalla. Pimeyttä karkotetaan palamalla. Vähän aikaa, yhtenä yönä vuodessa, väkevästi ja valoa pois antaen — juuri niin kauan kuin sydän ja talvi riittävät.
Kun yö oli kauneimmillaan, omenapuun oksalle laskeutui varjo, jolla ei ollut muotoa. Varjo oli kiertänyt maailmaa kauan ja oli niin utelias, että sen oli pakko kysyä:
”Miksi sinä loistat, vaikka olet aina pelännyt pimeää?”
”Koska joku uskalsi sytyttää minuun valon”, kurpitsa vastasi. ”Ja kun se teki sen, huomasin, etten minä ole pelkuri. Olin vain kurpitsa, joka ei tiennyt olevansa lyhty.”
Varjo hymyili — tai ei hymyillyt, sillä varjohan ei tarkkaan ottaen hymyile. Mutta se lähti tiehensä hieman keveämpänä, ja sen perässä katosi syksyn viimeinen sadekuuro. Kurpitsa paloi ikkunalla aamuun asti, ja sen valo riitti.
Siispä kaikille japyh.com:n lukijoille tämä muistutus: jos sinusta tuntuu tänä halloween-yönä, että olet vain pelokas kurpitsa pimeässä, muista, että sisälläsi on jo valmiiksi veistetty hymy ja tila kynttilälle.
Hauskaa halloweenia — ja älä valita tänä yönä. Edes pimeästä.
Tämä Halloween-satu on syntynyt ihmisen ideasta ja tekoälyn kynästä. Turistaan ku keritään – joskus vähän satuillaankin! 🎃
Tietoja kirjoittajasta
