Pääsiäinen on siitä jännä juhla, että se onnistuu joka vuosi muuttumaan yhä enemmän sellaiseksi tapahtumaksi, jossa tärkeintä tuntuu olevan se, kuinka monta suklaamunaa ihminen ehtii syödä ennen maanantaita.
Kaupat täyttyvät tipuista, pajunkissoista, värikkäistä pahvimunista ja tarjouksista, joiden mukaan elämä olisi jotenkin vajaata ilman yhtä onttoa suklaakuorta ja muovista yllätyslelua. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää – ei maailma siihen kaadu, jos joku syö pääsiäisenä suklaata enemmän kuin järki sallii. Mutta silti välillä tulee mieleen, että onko tästä juhlasta jäänyt käteen enää vain kuori?
Pääsiäinen ei kuitenkaan alun perin ole mikään karkkikaupan vuosikampanja. Sen taustalla on paljon raskaampia, syvempiä ja jopa synkempiäkin teemoja: kärsimystä, epätoivoa, odotusta, hiljaisuutta ja lopulta toivoa.
Toisin sanoen: aika kaukana siitä, että lapsi etsii olohuoneesta suklaamunaa sohvan takaa.
Ehkä juuri siksi pitkäperjantai on itselleni aina ollut pääsiäisen kiinnostavin päivä. Se ei ole iloinen, eikä sen ehkä kuulukaan olla. Se on vähän kuin elämä itse silloin, kun mikään ei tunnu erityisen kevyeltä. Ei vielä voittoa, ei vielä helpotusta – vain se hiljainen väli, jossa joutuu olemaan omien ajatustensa kanssa.
Ja ehkä juuri siksi pääsiäiseen sopii myös musta huumori.
Jos joku nimittäin osasi käsitellä vakavia aiheita niin, että samalla sai nauraa maailman typeryydelle, niin se oli tietenkin Monty Python’s Life of Brian eli suomeksi Brianin elämä. Vuonna 1979 julkaistu elokuva ei ole mikään perinteinen “pääsiäisleffa”, mutta juuri siksi se onkin ehkä täydellinen sellainen.
Elokuva muistuttaa siitä, että ihmiset ovat kautta aikojen osanneet sotkea tärkeät asiat täysin sivuseikkoihin, symboleihin, väärinymmärryksiin ja joukkohurmokseen. Toisin sanoen: mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Ennen juostiin profeettojen perässä, nyt juostaan alennuskorin ja suklaamunien perässä.
Ja ehkä siinä onkin koko pääsiäisen pieni ironia.
Ihmiset muistavat kyllä munat, tiput ja koristeet, mutta paljon harvempi pysähtyy miettimään, miksi tätä kaikkea ylipäätään vietetään.
Ei tarvitse olla erityisen uskonnollinen huomatakseen, että juhlan ympärille on rakennettu aika paljon kaikkea sellaista, joka ei lopulta ole itse juhlan ydin.
Mutta ehkä se on myös inhimillistä.
Ihminen haluaa keventää raskaita asioita.
Haluaa värejä, makeutta, vitsejä ja pieniä rituaaleja.
Ehkä pääsiäismuna ei siis ole ongelma itsessään – vaan vasta silloin, jos siitä tulee ainoa asia, joka muistetaan.
Siksi tänä pääsiäisenä voisi ehkä tehdä edes yhden pienen kapinallisen liikkeen:
syödä sen suklaamunan, jos siltä tuntuu – mutta muistaa samalla, että tämän viikonlopun taustalla on jotain paljon suurempaa kuin marketin tarjouslaari.
Ja jos haluaa yhdistää pääsiäiseen vähän ajatusta ja vähän kieroa huumoria, niin Janar suosittelee elokuvaa Brianin elämä (1979).
Koska joskus paras tapa käsitellä vakavia asioita on katsoa niitä hetki vinoon.
Ja ehkä juuri siinä on myös pääsiäisen yksi salaisuus: kaiken pimeyden keskellä ihminen tarvitsee välillä myös naurua.
Janar suosittelee pääsiäiseen
🎬Brianin elämä (Monty Python’s Life of Brian, 1979)
Miksi katsoa? Koska se on yksi kaikkien aikojen terävimmistä satiireista uskonnosta, ihmisluonnosta ja siitä, miten helposti maailma juoksee väärän asian perässä.
About the Author
