Turussa hiljeni paikka, joka ei ollut pelkkä jäähalli. Se oli kasvupaikka, kokoontumispaikka ja monelle ensimmäinen kosketus jääkiekkoon – joko kentällä tai katsomon puolella.
Syy on selvä: vuonna 1981 valmistunut jäähalli suljettiin pysyvästi tiistaina (maaliskuun viimeisenä päivänä). Pitkään jatkuneet sisäilmaongelmat tekivät päätöksestä lopulta väistämättömän.
Mutta vaikka syy on selvä, tunne ei ole.
Impivaara – tai tutummin “Imppari” – oli paljon enemmän kuin betoniseinät ja jääkoneen jäljet. Se oli paikka, jossa moni veti ensimmäiset luistelunsa, oppi kaatumaan ja nousemaan ylös. Se oli paikka, jossa katsottiin junnupelejä, kannustettiin, paleltiin ja elettiin mukana.
Itselleni Impivaara ei ollut vain halli kartalla. Se oli osa omaa nuoruutta.
Niissä halleissa tuli pelattua ja ennen kaikkea katsottua pelejä. TPS:n juniorit, tuttuja kasvoja ja niitä “naapurin poikia”, joiden edesottamuksia seurattiin läheltä. Yksi heistä oli Max Kolu. Samassa joukkueessa pelasi myös silloin vielä tuntematon nimi – Mikko Koivu.
Silloin kukaan ei puhunut tähdistä. Oltiin vain hallilla, katsottiin peliä ja elettiin hetkessä. Vasta myöhemmin ymmärtää, mitä kaikkea tuli nähtyä.
Impivaaran merkitys ei näy pelkästään tilastoissa, vaikka nekin kertovat paljon. Halli palveli vuosikymmenten ajan valtavaa määrää jääurheilun harrastajia – kiekkoilijoita, taitoluistelijoita ja tavallisia luistelijoita. Se oli osa turkulaista arkea, hiljainen mutta jatkuva.
Ja juuri siksi tällaiset paikat sattuvat eniten silloin, kun ne katoavat.
Koska mukana katoaa muutakin:
kopin haju, terien ääni käytävällä, kahvion lämmin höyry ja ne kylmät katsomopenkit, joilla istuttiin tuntikausia ilman valittamista.
Impivaara sulki ovensa, mutta se ei katoa niiltä, jotka sen elivät.
Se jää muistoihin – siihen hetkeen, kun jää narisi luistimen alla ja peli oli vielä enemmän tunne kuin tulos.
Voi niitä aikoja.
About the Author
