Koulut päättyivät, juhlat alkoivat ja Kaivopuisto pääsi taas otsikoihin. Helsinki haluaa olla suuri eurooppalainen metropoli, mutta välillä se näyttää vain landepaukulta, joka on saanut liian ison takin päälleen.
Helsinki rakastaa ajatusta itsestään suurena kaupunkina. Siellä on pääkaupungin ryhti, virastojen vakavuus, raitiovaunut, merinäköalat ja se ikuinen tunne, että kaikki merkittävä alkaa ja päättyy Kehä III:n sisäpuolelle.
Mutta sitten tulee koulujen päättäjäisviikonloppu.
Silloin suuri city muuttuu taas kyläksi, jossa juhliminen ei aina tarkoita iloa, vaan poliisinauhaa, ambulanssia ja aamun otsikoita. Kaivopuisto on vuosien varrella nähnyt niin paljon “kaupunkikulttuuria”, että joku voisi jo pystyttää sinne opastaulun: Tässä kohtaa sivistys kompastui omiin kenkiinsä.
Helsinki on minulle aina ollut vähän kummallinen paikka. Se haluaa olla metropoli, mutta käyttäytyy välillä kuin tuppukylä, joka on saanut pääkaupungin arvonimen vahingossa. Aidossa suurkaupungissa on kerroksia, muistia ja itsetuntoa. Helsingissä on joskus vain kiire selittää muille, miksi Helsinki on tärkeä.
Ja juuri siksi vanha historia nousee väkisin mieleen.
16. kesäkuuta 1904 Helsinki sai oman synkän hetkensä, kun Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia. Se ei ollut mikään juhlan aihe, vaan muistutus siitä, että pääkaupungin seinien sisällä on ennenkin kuplinut vihaa, painetta ja historian raskasta hiljaisuutta.
Tänään ei tarvita sankaritarinoita eikä vanhojen aikojen ihannointia. Tarvitaan vain pieni kysymys:
Jos Helsinki kerran on suuri city, miksi se välillä juhlii kuin kuriton kylä?
Loppukaneetti:
Pääkaupunki voi olla kartalla suuri, mutta käytös ratkaisee, onko se oikeasti kaupunki vai vain tuppukylä isolla fontilla.
About the Author
