Ajankohtainen

Suomalaisen kansansivistäjä Severi Nuormaan kuolemasta 100 vuotta – Vieläkö helskytät, hei, tätä suomesi soipoa kieltä

Suomalaisen runoilijan, sanoittajan, toimittajan ja kansansivistäjän kuolemasta 100 vuotta.Suomalainen runoilija, sanoittaja, toimittaja ja kansansivistäjä Severi Nuormaa (alkujaan Severin Nyman vuoteen 1906 asti) syntyi Pälkäneellä lokakuun 15. päivänä vuonna 1865 kyläsepän poikana Mikomäen matalassa mökissä. Hän isänsä Reinhold Nyman oli ammatiltaan seppä ja hänen äitinsä oli Helena Salomonintytär.

Severi oli nuorin kuudesta pojasta, joista kaksi kuoli varsin pienenä. Ja heikko oli Severikin. Hänen äitinsä hoiteli Severiä päivin öin vesikääreillä tamperelaisen tohtorin neuvon mukaan. Hän oli silloin ehkä noin 4 vuotias, mutta hän muisti, että lääkärin joskus tapahtuva kurjasti tuotti hänelle tuskaa tuskan lisäksi, että hän suutuksissaan löi tohtorisetää. Silloiset nälkävuodet 1866–1868 eivät ruokavaliota parantaneet vaikkakin isä oli taitavan sepän maineessa. Näihin aikoihin isänsä ryhtyi uuteen yrityksen ja arentaasi Pinteleenrannan sijaitsevan Kantokylän talon Kantokylän manselliltä ja viljeli sitä 15 vuotta. Mikä lienee ollut syynä ehkä maanviljelyksen taitamattomuus.

Paitsi tavallisia sepäntöitä, kuten hevosenkengityksiä ym. hän valoi muutaman ruokakellonkin ja hän oli hyvässä maineessa kotipitäjän ulkopuolellakin. Äidistä sopinee tässä mainita, että hän oli lapsena oppinut säätyläisleikkitovereiltaan ruotsinkielen, mikä kielitaito oli ylen harvinaista näin suomalaisella paikkakunnalla alemman kansan keskuudessa. Hiljaisena ja uskonnollismielisenä hän haki lohtua moniin suuriin suruihinsa Pyhästä Raamatusta, mikä kirja jo siis varhain tuli Severin pojallekin tututksi, kun äiti sitä ääneen luki. Kodin lähemmässä ympäristössä eleli köyhää kansaa pienissä itsellismökeissä, joissa poika siis tapasi ikäisiään leikkitovereitaan, ja hänen sydämeensä juurtui kui huomaamatta rakkaus tähän vähään tyytyväiseen kärsivään kansaan, jonka sivistyksen ja elinehtojen kohottaminen sittemmin muodostui hänelle sydäntärkeäksi elämäntehtäväksi.

Kun kansakoulu perustettiin pitäjään pääsi Severikin sinne ensimmäisten oppilaiden joukossa. Nyt alkoi hänelle onnellinen aika, kun hän pääsi kirjojen pariin ja tiedon aarteet alkoivat hänelle häämöittää Hiljainen itseensä sulkeutuva poika samoilli mielellään kauniissa synkissä metsissä, joissa vielä myöhemminkin oli sudenkuoppia näkyvissä mietiskeli ja tarkkaili lintuja ja luonnonelämää. Isää oli myös autettava hänen töissään ja niin oli vähän totuttuva peltotöihinkin. Mutta herännyt runouden ihailu sai hänet silloinkin salavihkaan silmäilemään J. H. Erkon Paimenlauluihin, semmenkin silloin, kuin sitkoimia asetellessaan oli joku hetki vapaata-aikaa. Runollisia mielikuvia herättivät pojassa myös Pälkäneen kauniin järvet, vanhan mökinukon kanssa tekemät kalastusretket, jolloin ukko piippunysäänsä poltellen yksikantaan kertoili nuorelle apurilleen havantojaan. Rakas kotipitäjä avautui hänelle vähitellen kauneuden maailmaksi, joka antoi arvaamatonta virikettä hänen herkälle runolliselle luonnolleen.

Ympäristössä asui muutamia säätyläisperheitä. Nämä seurasivat sepänperheen elämää, ja havaitsivat , että tuo ruumiillisesti heikko poika, joka niin hyvin edistyi koulussa, ei ollut luotu maalaistöitä varten, vaan olisi hänelle lukutieo sopivampi. He alkoivat puhua pojan puolesta tämän vanhemmille, että pojan pitäisi päästä Hämeenlinnan normaalilyseoon, kun nyt kansakoulu oli suoritettu. Olisi väärin poikaa kohtaan sitoa hänet turpeeseen tai sepänpajaan. Ja niin sitten kävi, että vanhemmat asiaa ankarasti mietittyään, miten koulumenoista voitaisiin köyhyydessä suoriutumana. Vanhemmat antoi pojan lähteä Hämeenlinnaan lyseoon pyrkimään. Tämä tuotti Severille valtavan riemun, sillä lukutielle hän oli sydämmessään toivonut pääsevänsä. Eväin ja pieninvarustein hän sitten syksyllä 1880 läksi pyrkimään H:linnan normaalilyseoon. Nyt sattui kuitenkin niin, että vaikka poika hyväksyttiinkin kouluun, hän ei kuitenkaan mahtunut luokalle. Koulunrehtori J.G. Geitlin kehotti häntä lähtemään Helsinkiin ja kirjoitti Suom. Alkeisopiston rehtorille pojan mukaan avoimenkirjeen. Siinä oli mm. ”Ota sinä, hyvä veli tämä Severin Nyman kouluusi. Poika parka palaa opin halusta.” Ja niin alkoi Helsinginmatka. Junassa hän huomasi joidenkuiden syövän kaunista keltaista hedelmää. Hän osti sellaisen Riihimäen asemalta ja junan lähdettyä liikkeelle haukkasi sitä salavihkaa. Mutta pettymys oli suuri kaunis hedelmä maistui ihan karvaalle. Ja niin heitti hän ensimmäisen appelsiininsä ikkunasta ulos. Helsingin asemalla poika asteli vielä sitten, kun junaliike jo oli loppunut. Joku kysyi, mitä hän odotteli. Silloin poika selitti, että hän odotti tapaavansa muuatta omankylän rautatyöläistä, jonka luo hänen piti mennä. Hänet johdettiin perille ja siellä hän asui muutamia päiviä. Mutta sitten rautatieläinen hankki hänelle toisen, ”kortteerin” parin torimatamin luona, jotka torilla kaupittivat kahvia valtavissa kahvipannuista. Heidän yhteisessä kamarissaan natisevalla sohvallaan hän nukkui ja sai toisinaan ostaa ystävällisiltä vuokraemänniltään muutamalla pennillä lämpimän ruoka-annoksen kotoa tuotujen kuivien eväitten lisäksi. Koulussa työ kävi hyvin ja niin oli pian ensimmäinen opinvuosi kulunut. Seuraavana syksynä hän pääsi Hämeenlinnan norm. Lyseoon II:selle luokalle. Kortteeriin hän joutui kansakouluopettaja Matti Heinonen luo, jossa nukkui keittiön lattialla ja kirjoitteli iltaisin pienen tiskipöydän ääressä sitten alkoi ”puulaakeissa” asuminen.

Muistorikas aika oli Lundin mamman luona. Tämä oli Hämeenlinnan kirkossa urkujenpolkijana, leski ja kahden tyttären äiti. Koko perhe asui samassa huoneessa, pojat särmin takana. Monta kepposta tehtiin kiltille mammalle, jolla oli täysi työ varjella nuoria tyttäriään oven takana houkuttelevilta ”sulhasilta”. Ruokakomento kävi entiseen heikkoon tapaan, kotoisen eväitten ja muutaman markan turvin. Mutta kouluelämä oli hauskaa ja toveripiiri konventteineen kehittävää. Koulunopettajakunta oli sen ajan etevintä mitä maassamme oli. Köyhän pojan oli monasti vaikeata tulla toimeen varsinkin, kun seitsemänneltä luokalta asti avustus kotoa lakkasi. Ahkerasti mm. tunteja antamalla varsinkin kesäisin ehtolaissille päästiin kevääseen 1888, jolloin 22-vuotias nuori mies sai painaa valkoisen, kultalyyrisen lakin päähänsä. Hänen isänsä, joka vuokra-ajan päätyttyä oli jälleen perheineen muuttanut Mikonmäkeen sepänammattiaan jatkamaan, ei saanut kauan odotettua ilonpäivää nähdä, sillä ukko oli aikaisemmin samana keväänä kuollut. 

Keski-ikä ja loppuaika

Ylioppivuosien tapahtumista tahtoisin erittäin mainita matkan suomalaissukulaisten heimojen luo Wenäjälle 1889. tämä oli kielitutkimusmatka, jonka professori Arvid Genetz teki ja otti Severi Nymanin mukaansa apulaisekseen. Oleskelu näitten alkuperäisten luonnonlapsien heimojen luona oli karussa vaatimattomuudossaa vaiherikas eikä vailla perin koomillisiakin momentteja. Siitä huolimatta alkoi runoratsu vilkkaasti liikkua molemmissa tutkijoissa. Professori Genetzin kohdalta olikin seurauksena hänen komea runokokoelmansa. Runokokoelma julkaistiin Muistoja ja Toiveita jouluksi vuonna 1889 ystäville, mutta Genetz käytti kirjailijanimenään Arvi Jännes.

Vuodet Hämeen Sanomain toimittaja olivat Severi Nymanille tärkeitä opinvuosia usealla tavalla. Oletan silloin mm. syvennyttävä monenlaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja sai hänet terästämään kykyjään ja hänen runollista mieltään. Suoritettuaan fil. kand. Tutkinnon seurasi matka Tanskaan ja Ruotsiin kansaopistoja tutkimaan. Vuosina 1894–1898 Nuormaa työskeli johtajana Etelä-Hämeen kansanopistossa (nyk. Päivölän Kansanopisto) Sääksmäellä Innostuneen nuorison parissa, joka läheltä ja kaukaa tullen täytti opiston saajat, johtajanuoren puolisonsa keralla koetti hartain mielin toteuttava niitä kauniita

herätteitä, joita hän kansanopistonpiireissä, varsin Askovin kansanopistossa, oli saanut. Oppilaitten henkisen puolen kehittämiseen pantiin suurin paino, ja johtajan suomenkielen isänmaanrakkautta ja avarsivat heidän katseitaan muuhun maailmaan. Se oli ensi kylvön innostunutta aikaa. Mutta jnkun vuoden kuluttua alkoi ympäristö tuntua ahtaalle ja hän alkoi kaivata ”väljemmille vesille”. Olen kuin sieni, josta ”aina pitää puristaa ulos. Tulen kuivaksi.” Tästä oli seurauksena siirtyminen Tampereelle tammikuussa 1899 Työväenopiston johtajaksi vuoteen 1903.

Tampereen ajat olivat kiihkeän työn ja toimen sekä poliittisten taistelujenvuosia. Monelaisia mielenkiintoisia muistoja liittyy luonnollisesti näihin vuosiin samoin kuin Amerikassa olo-aikaankin, mutta me lienevät tässä lienevät tässä kerrottavaksi soveltamattomia. Poliittisen vainon vuoksi hän joutui lähtemään Amerikan Yhdysvaltoihin syksyllä 1903, jossa ensin oli Calumetissa ilmestyvän Päivälehden toimittajana ja sitten Eero Erkon Amerikan Kaiku (Brooklyn) nimisessä lehdessä. Siinä hän Rannanjärven Jukan pakinoissa niitti paljon suosiota. Taistelujen kirjassa sanotaan hänestä tältä ajalta: retevänä runoilijana, taitavana kynämiehenä ja tulisieluisena isänmaan ystävänä. Hänellä oli juuri ne luontaiset lahjat, jotka olivat edellytykssenä menestykselliseen toimintaan Amerikan suomalaisten keskuudessa. Paljon käytettynä esitelmissään hän liikkui työväenpiireissä. Nuormaa palasi Suomeen keväällä vuonna 1905.

Kun poliittinen taivas Suomessa alkoi kuvastua, palasi Severi perheineen takaisin kotimaahansa keväällä 1905. Hänen elämäntyönsä jatkui Severi Nuormaan nimellä sekä sanomalehtialalla Tampereella ja Helsingin Sanomissa 1906–1909 sekä vuosina 1909–1918 Turun Työväenopiston johtajana. Taistelujen vuonna 1918 hän erosi työväenopistosta työsaralta, johon hän oli syvästi kiintynyt, mutta joka silloin tuotti hänelle kovan pettymyksen ja siirtyi jälleen sanomalehtialalle. Kaikkina näinä vaiherikkaina vuosina ei runouden hengetär ollut palvojaansa koskaan tyyten jättänyt, vaan loi hänen sieluunsa vaikeinakin hetkinä uutta uskoa ja toivoa, näin kirkastaen hänen elämänsä monivaiheisia polkuja. Hän työskenteli Turun kaupunginvaltuutettuna vuosina 1919 ja 1920 sekä kuolemaansa asti päätoimittajana Turun Sanomissa 1919–1924.

Severi Nuormaa kuoli 11. kesäkuuta 1924 Turussa.

Severi Nuormaa kuoli keuhkokuumeeseen Turun Sanomain päätoimittajana kesäkuun 11. päivänä 1924 ja haudattiin 15. päivänä Turun uudella hautausmaalle. Hänen ystävänsä Eino Leino lähetti hänelle postikortin vielä Nuormaan kuoleman jälkeen. Kortin osoitteena oli ”Maestro Severi Nuormaa. Turku. Manala.” ja itse kortissa Leino kysyi: ”Vieläkö helskytät, hei, / tätä suomesi soipoa kieltä: / Veljesi / Eino Leino.”

Severi ja Hilja Nuormaan lapset olivat Arvi Nuormaa (1895–1956), Esko Sakari Nuormaa (1898–1943) ja Sirkka Ruotsalainen (os. Nuormaa) (1901–1995) oli Aku Ankka -lehden sekä Valittujen palojen ensimmäinen päätoimittaja.

Alkuperäisen tekstin on kirjoittanut Severin vaimo Hilja Nuormaa (o.s. Wendell)

AnaGonda